maanantai 9. huhtikuuta 2018

Toko tottis ylös ja alas

Olen päättänyt kirjoitusten suhteen olla avoin ja rehellinen.  Tilittää kun on aihetta pään myllerryksessä ja tuoda julki tuntemuksia.



Meillä on vaikeuksia löytää yhteinen sävel reenaamisessa Aapon kanssa. Ei pidä käsittää etten pitäisi reenaamisesta, taidan pitää siitä ehkä liikaakin.  Toisinaan vaan unelmat ja todellisuus eivät kohtaa ja jättävät jälkeensä tyhjyyttä.
Neuvoista opeista huolimatta en pysty omaksumaan sitä yhteenkuuluvuutta koirani kanssa jossa olemme tilanteessa vain me kaksi. Se maailma jossa käsillä oleva hetki on elämäsi sen hetken tärkein. Hetki jossa luodaan eteenpäin vievää kannustavaa, positiivista elämäniloista reenaamista. Reenaamista jossa palkka, leikki ja vuorovaikutus kohtaavat koirasi kanssa. Siinä ei ole sijaa, ei tilaa miettiä eilisen askareita, huomisen murheita, on vaan käsillä oleva hetki. Hetki jonka hukkaaminen on nopeaa mutta takaisin saaminen vaivalloista.

Kun tarpeeksi monta kertaa hukkaat hetkesi palaat lähtöruutuun aina uudelleen ja uudelleen.  Mietityttää kuinka hukatuista hetkistä enää edes pystyy palaamaan. Pystyykö koira nousemaan lähtö ruudusta ja pystyykö ohjaaja nostamaan koiran lähtö ruudusta.

Minulla on hyvä tai paremminkin erittäin hyvä koira reenattavaksi. Kovin kiltti ja kovasti yrittävä. On lähes kauhistuttavaa hukata ja hävittää tämä lahja. Pelottavaakin ja surullista. Surusta kasvaa uusia kohtaamattomuuksia ja pelosta epäonnistumisia.
Noidankehä jossa leikin, palkan, kontakin, yhteen tekemisen kudelma hajoaa ja jäljellä on vain oma riittämättömyys.



Enää ei ole aikaa hukattavaksi, on ainoastaan toimittava. Paljosta olemme jääneet ja sitä aikaa emme enää saa takaisin. Voimme ainoastaan muuttaa käsillä olevaa aikaa ja tehdä siitä edes hieman paremman. Joskus vähemmän on enemmän ja muita suunnitelmia me emme nyt haikaile tässä vaiheessa.
Lohduttavaakin ettei enää tarvitse yrittää liikaa. Ehkä meidän kompastukset osittain johtuivat myös tietystä pakosta pään sisällä. Suorittamisesta tuli pakonomaistakin ja samoin minulle on käynyt esimerkiksi näyttelyissä. Esiin alkoi puskea tietynlainen rimakauhukin esiintyä koiran kanssa.  Jännitystä olen aina tuntenut kisoissa mutta se että se alkoi vaikeuttaa jo toimimista kentälläkin. En usko että koskaan tulen pääsemään kauhusta irti kokonaisvaltaisesti mutta pienissä askelissa uskoisin tallovani niitä kumoon.

Meidän pienet haaveet  tarkentuvat iloiseen yhteen tekemiseen, yhteen kuuluvuuteen ja ilon ja riemun löytymiseen. Se on ihan parasta tällä hetkellä jos pystymme sen löytämään. Joskus on luovuttava että löytää uutta. Uuden löytymisen kautta saattaa kasvaa jotain ainutlaatuista ja korvaamatonta. Tätä lähdemme tavoittelemaan ja kun foxus on pikkiriikkisessä ehkä pettymyksetkin ovat niitä pienen pieniä. 
Haaveiden on annettava elää ja uskallettava antaa mahdollisuus löytää jotain uuden uutukaista. Siinä uudessa saattaa asua se pieni onni koirasi kanssa. Ja me löydämme vielä sen.

Kuvista kiitos Kristiina Kerttula

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Leikitään..kö



Palaan vanhaan aiheeseen ehkä siksikin koska siihen ei tunnu tulevan tolkkua.  Olettaisin leikkimisen olevan maailman helpoin asia ja ehkä myös luonnollisin tapa toimia ihmiselle.
Kuitenkaan se leikkiminä ei vaan puserru ulos. Senhän pitäisi tulla syvältä sisältä ilon kautta. Ei pohtimisen ja miettimisen tuloksena kuinka tässä nyt leikitään.

Hukkaako ihminen luontaisen leikkimisen ikääntymisen kautta vai onko sitä koskaan aidosti ollutkaan? 
Ja mitä on aito leikkiminen? Mistä se ilo kumpuaa vai onko se reeneissä iloa vai suorittamista? Ja voiko suorittaminen olla myös leikkiä ? Leikki sanasta tulee äkistään mieleen lapset puuhailemassa nukeillaan ja autoillaan. Kirmaamassa pihojen halki hippasilla ja jännittyneinä odottamassa piiloissaan löytääkö kukaan.

Onko leikki lapsen työtä joka aikuisella vaihtuu oikeaan työhön ja siihen suorittamiseen.
Voisinko vielä geelipallo kädessä palata takaisin lapsuuden pihamaille ja löytää sen pirskahtelevan riemun koirani kanssa leikkimiseen.  Minä aidosti haluan uskoa siihen ja antaa tilaa leikin vapauttamalle ilolle. 

Kuinka teillä? Onko leikkiminen palkkana, reenin jälkeisenä kiitoksena tms hankalaa.
Kertokaa kokemuksia kuinka juuri te leikitte koiranne kanssa. Reeneissä, kotona, pihalla.
Neuvoistanne on varmasti apua kaikenlaisille leikkijöille tai leikkimisen suorittajille ! 










tiistai 13. maaliskuuta 2018

Eräässä tarinassa uuden alku



Useat kuuluisat artistitkin tekevät paluun. Näyttävästi tai vaatimattomasti kuten minä. 
Ajattelin perustaa uuden blogin mutta sain vihjeen miksi. Niin miksi koska minulla on ollut ja toivottavasti tulee myös olemaan lukijat tallella. Ja blogi. 

Hivenen rikki useiden elämässä sattuneiden tapahtumien vuoksi palaan nakuttamaan ajatuksia. Koiranpojat jaksavat hyvin. Aapo aapeli reenaa edelleen minkä minä jaksan ohjailla. Jalo on oma rakastettava itsensä ja Niilo voi olosuhteisiin nähden myös hyvin.

Ensimmäisen kerran ehkä näinkin julkisesti yskäisen ulos kammottavan jo sanana konkurssi. Siihen pisteeseen ajauduin ja lopulta oli nöyrryttävä tosi asioiden edessä. Se että menettää jotain itselle niin tärkeää on vaikea edes pukea sanoiksi. Se vetäisee maton alta, kuristaa kurkkua ja saa maailmaan  tummia sävyjä. Niin tummia ja uhkaavia että ilman ystäviä siihen  ei olisi maalaantunut hivenen valoa.  Aurinkoa, iloa, toivoa ja uskoa.  





Jatkan kirjoittamista entiseen tapaan ja tulen uudistamaan ulkoasua sitä mukaa kun valo lisääntyy. Valo päivissä, ajatuksissa ja uskossa tulevaan. Pojat ovat vahvasti edelleen blogin kantava voima mutta pienin herkin tavoin uudistan myös blogin sisältöä.



Tervetuloa takaisin myös te jotka olette matkassani kulkeneet. Tervetuloa myös uudet seurailemaan blogia jos sivuille eksytte. 


Elämä on seikkailu ja uskallusten summa. Se on rakkautta ja  lämpöä. Kun uskallat antaa saat sen moninverroin takaisin. Käsi koiranpojan pehmeässä turkissa. Ystävän tuki ja turva. 
Pieni aavistus keväästä. Ehkä ne kurjetkin pian palaavat. Siinä kaikessa asuu toivo. 


Kuvista kiitos Kristiina Kerttulalle  🎔






keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Erään tarinan päätös

Kaunis kiitos kaikille blogia seuranneille. On tullut aika laittaa blogi pakettiin koska vuosien jälkeen ei ole enää tarpeeksi annettavaa. Kaikki sanottava toistaa itseään ja uusia ajatuksia ei enää riitä. Meillä voidaan kuitenkin ihan hyvin.

Kiitos kaikista ihanista kommenteista, vinkeistä ja uusista tyypeistä joihin olen tutustunut tätä kautta. Te joilla on paloa kirjoittamiseen jatkakaa samaa rataa. Ehkä vielä kurkkailen teidänkin blogeihin.


Kaunista talven odotusta ja Rauhaisaa Joulua kaikille niin eläinystäville kuin immeisillekkin.  Blogi ei poistu täältä ainakaan vielä mutta meidän on aika vetäytyä .

Kiitos !! ♥ Niilo Jalo Aapo ja emäntä 💝💝💝